Kirjat pala palalta

Minulta kysytään joskus mitä rikosromaaniani suosittelisin henkilölle joka ei ole vielä tutustunut kirjoihini. Olen huomannut, että kysymykseen on yllättävän hankala vastata koska tuotantoni käsittään niin erilaisia tarinoita, henkilöhahmoja ja kerrontatyylejä. Saako romaanin kieli olla kimuranttia vai pitääkö sen olla selkeän suoraviivaista? Kiinnostaako historiallinen vai nykyaika? Antisankarit, arkiset poliisiviranomaiset vai sympaattiset harrastelijaetsivät? Ohessa kerron lyhyesti kirjoistani yrittäen vastata yllämainittuun kysymykseen. Tarkemmat teoskohtaiset tiedot takakansiteksteineen löytyvät valikosta Teokset -osion alasivuilta.

Nokialainen 36-vuotias kirjastoalan pätkätyöläinen tekee rikoskirjallisuuden hardcorea tavalla, joka saa useimmat suomalaiset miesdekkaristit näyttämään ompeluseuralaisilta. Kimmo Rantanen, Turun Sanomat

Esikoisromaanin menestys ei tuonut suorituspaineita. Mielessä oli jo toisenlaiset tarinat, ja syntyi Suomen suuntaan, tiivis paketti lähihistoriaa ja perhedraamaa. Ehkä jopa liiankin tiivis; vaikka romaani vakuutti Kalevi Jäntti -palkinnon valitsijaraadin, olen lukijablogeista huomannut, että jotkut eivät ole jaksaneet kahlata kirjaa loppuun asti.

Noin 250 sivua ja kirjan fyysisesti pieni koko saattavat harhauttaa kuvittelemaan romaania nopealukuiseksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan vaatii lukijalta yhtä tarkkaavaista huomiota kuin mikä tahansa "oikea" romaani, vaikka dekkarista onkin tarinallisesti kysymys. Jos kuitenkin Suomen ja Venäjän väliset suhdekiemurat kiinnostavat, komppaat surumielisiä ja aikuisia henkilöhahmoja, mutta kestät myös kuivaa huumoria sisältäviä toimintakohtauksia sekä sarjakuvamaisia pahiksia, tämä tarina on täsmäkirjoitettu juuri sinulle.

Aloitetaan esikoisesta ja jatketaan aikajärjestyksessä. Sain jo aikoinaan Portti-lehden novellikilpailuun osallistuttuani palautetta siitä että kirjoittajan luultiin olevan mies, ja kieltämättä tuotantoni alkupäätä leimaa tietty maskuliinisuus sekä aiheiden että kerronnan osalta. Ikä ja perheytyminen ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä ja romaanini menevät koko ajan pehmeämpään suuntaan. Yhteisöllisyys, ihmissuhteet ja sympaattiset henkilöhahmot miksattuna sopivaan määrään jännitystä ja toimintaa ovat nykyisellään tarinankerronnan kulmakivet.


Väkivaltaa ja mustaa huumoria sisältävä Enkelimies syöksyy lukijan silmille minämuotoisessa preesenssissä ja jatkaa samaa rataa tarinan loppuun asti. Kertojana toimii Jyrki Oinonen, päihdeongelmainen pikkurikollinen, joka alkaa aiheuttaa mieliharmia lähipiirilleen vapauduttuaan romaanin alussa vankilasta. Tarina etenee kohti arvattavaa loppuaan ilman jännitysromaaneihin tavallisesti kuuluvaa monisyistä rikosjuonta. Antisankareista pitävälle tai erilaista rikollisromaania kaipaavalle kirja kuitenkin sopii kuin Oinosen nyrkki ryyppykaverin silmään. Vai kuinka se meni. Romaani oli ilmestyessään ilmeisesti sen verran erikoinen pelinavaus, että päätyi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi.


Heinon uutuus kannattaa lukea jo pelkästään ajan ja paikan hengen hienon tulkinnan ja mieltä virkistävällä tavalla hienovireisen huumorin takia. Luja ja harkitseva työ kohtaa teoksessa kauniisti hillityn tunteiden palon. Pertti Julkunen, Kansan Tahto

Pidätkö murrekirjallisuudesta? Jos vastaus kysymykseen on ei, ainakin Niemisen tyttövainaan tapaus kannattaa silloin jättää väliin. Hämäläismurre ei liene niitä Suomen kauniimpia, mutta sopi mielestäni jatkosota-ajasta kertovaan tarinaan, jossa ei kavahdeta elämän karujakaan puolia. Tapahtumapaikkana toimii Tampere ja lähiympäristö, tosin tarinan kuluessa vieraillaan myös sotavankileirillä ja Pitkäniemen mielisairaalassa. Ajankuva on tutkittua ja sitä on yltäkylläisesti, dekkarijuonena selvitetään lottatytön surmaa, josta epäillyksi löytyy venäläinen sotavanki.

Näkökulmista pääpaino on minä-muodossa kertovalla poliisi-Kustaalla. Kolmannessa persoonassa puolestaan haastavat Kustaan lapsuudenystävä Mimmi-lotta, vastarintataistelija Rosa ja Kustaan tulkkina toimiva Teironohvi, kaupungin kohteliain itsensäsurmaaja.

Eerola-sarja käsittää kaksi poliisiromaania, joita voi suosittaa arkista ja pienieleistä rikostarinaa kaipaavalle lukijalle. Nimihenkilönä toimii rikosylikonstaapeli Karli Eerola, joka on isänsä puolelta romani. Perinnevaatteita käyttävä ja uskovainen mies onnistuu olemaan outolintu paitsi työyhteisössään myös sukulaistensa parissa.

Sarjan ensimmäinen romaani, Astuit väärään autoon, seuraa tapahtumia, jotka alkavat väkivaltaisen sarjaraiskaajan vapauduttua vankilasta. Vaikka seksuaaliväkivallasta ei kirjassa kerrotakaan suoraan, jotkut lukijat kokivat Otto-Petterin näkökulman tarinassa ahdistavana. Tämä on tietysti ikävää, vaikka toisaalta se on myös kirjailijalle paras mahdollinen kiitos hyvin tehdystä työstä. Yleisesti ottaen lukijat ja kriitikot kiittelivät romaanin yllättäviä juonenkäänteitä ja tarkkanäköistä psykologista silmää.

Sarjan toisessa romaanissa, Älä tähti putoa, poliisit joutuvat selvittämään iranilaistaustaisen tytön katoamista. Ensimmäisenä sekä poliisin että yleisön mieleen tulee kunniväkivalta, mikä onkin yksi romaanin keskeisiä teemoja. Miesnäkökulmasta asiaa tarkastellaan Taran Kia-veljen alkaessa tutkia perheenjäsentensä rooleja suvun, muslimiyhteisön ja suomalaisen arjen ristipaineissa. Romaani on kerronnallisesti verkkaisempi kuin sarjan ykkösosa, ja saattaa siten turhauttaa vauhdikkaampaa menoa kaipaavaa lukijaa. Tarinan lopetus saattaa myös herättää ihmetystä; varoitettakoon tässä nyt suoraan että se dekkarille hyvin epätyypillinen.

 

Arkinen ei tässä kohtaa ole synonyymi tylsälle, harmaalle ja kuluneelle. Ennemminkin mielessäni pyörii sellaisia sanoja kuin todellinen, inhimillinen ja luonteva. Itse asiassa hämäläisproosan realistinen perinne kolisee romaanissa niin voimakkaasti, että paljon en överiksi vedä kun väitän romaanin olevan villanpehmee, taskulämmin. Jussi Aurén, Aamulehti